Itsekkyys ja ilmastoneuvottelut

Ilmastoneuvottelut menivät taas mönkään eikä mitään saatu aikaan. Tämä on huolestuttavaa, sillä hiilidioksidipäästöjen pitäisi vähentyä 7% vuodessa, mutta sen sijaan ne ovat jälleen kasvaneet 4%. Neuvotteluissa vaaditaan kaikenlaisia sitoumuksia vähentää päästöjä, mutta jokainen maa haluaa itselleen etuoikeuksia ja vastuuvapautuksia. Nationalismi ja itsekkyys tekevät sopuun pääsemisestä vaikeaa, etenkin jos päätöksen täytyy olla yksimielinen. Koska yhden maan vaikutus ilmakehään on rajallinen, mutta sama maa hyötyy kaikkien muiden maiden ilmastotoimista, tekemättömyys vaikuttaa helposti kannattavammalta. Jos kaikki maat eivät ole mukana, niin mallimaissakin tulee protesteja suurista toimista, "kun muut eivät tee mitään". Tämä näkyy myös Suomessa, jossa erityisesti Perussuomalaisten parissa pelätään Suomen talouden kärsivän tiukoista vaatimuksista joita muiden maiden ei tarvitse noudattaa.

Miten ongelma sitten voidaan ratkaista? Kansallisten sitoutumusten sijaan tulisi keskittyä siihen, että kaikki saadaan sopimaan jostain yhteismitallisesti, nimittäin hiilen hinnoittelusta. Kansallinen itsekkyys tulee valjastaa aseeksi ilmastonmuutosta vastaan, kuten David MacKay ja kumppanit kirjoittavat.

Hiilelle tulisi siis sopia globaali minimihinta, jonka kaikki maat ottavat käyttöön. Globaali hinta ei kuitenkaan tarkoita globaalia päästökauppaa, jossa rikkaat (=suuripäästöiset) maat joutuvat siirtämään valtavia rahasummia kehittyville (=vähäpäästöisille) maille päästöoikeuksia ostaessaan. Sen sijaan jokainen maa ottaisi käyttöön kansallisen päästöhinnoittelun, jonka tarkan muodon jokainen maa saa itse valita. Jossain voidaan päätyä CO2-päästöjen verotukseen ja toisaalla ottaa käyttöön päästökauppajärjestelmä. Kerätyt päästömaksut pysyvät ne keränneessä maassa ja voidaan käyttää vapaavalintaisella tavalla. Ne voitaisiin esimerkiksi jakaa suoraan takaisin kansalaisille, kuten tällä hetkellä allekirjoituksia keräävässä EU:n hiiliosinkoaloitteessa ehdotetaan. Hiilimaksut voidaan vaikka kompensoida vähentämällä tuloveroja tai ALV:tä, jolloin valtion kokonaisveroaste ei muutu. Oleellista on, että käytössä on minimihinta hiilidioksidipäästöille ja että hinnalla on vaikutusta ihmisiin päästöjä aiheuttavien tuotteiden ja palveluiden hinnannousuna.

Kun minimihinnasta on sovittu ja huomataan, ettei maailma loppunutkaan, voidaan hintaa vähitellen korottaa. Tämä helpottuu, jos esimerkiksi rikkaiden maiden tarjoaman rahallinen tuki kytketään päästöhinnan suuruuteen. Tällöin myös kehittyvillä mailla on motivaatio toivoa suurempaa päästöhintaa, josta taas vapaamatkustajia pelkäävä suomalainen ilahtuu.

Nyt tämä ajatus tulisi saada myös päättäjien tietoisuuteen. Yksi polku siihen on Saastuttaja maksaa -hanke, joka pyrkii lisäämään tietoisuutta paremmista neuvottelumenetelmistä ja lopulta saamaan aikaan yhteisen hiilihinnoittelun EU:n, Yhdysvaltojen ja Kiinan välille. Jos satut olemaan miljonääri, joka miettii maailman pelastamista, suosittelen rahoittamaan kyseistä projektia.