Kansallinen luontopalvelus

Pysäyttäviä kokemuksia

Kesän aikana Elokapinan Suomen osasto on istunut Mannerheimintiellä ja Senaatintorilla ja vaatinut hallitukselta tiukkoja toimia ilmastokriisin ja luontokadon pysäyttämiseksi. Myös Fridays For Future -väki istuu koululakossa eduskuntatalon portailla edelleen joka perjantai - kuten se on tehnyt jo 2,5 vuotta - vaatien toimia, jotka ovat linjassa ilmastotutkijoiden suositusten kanssa.

Liikennesulkujen yhteydessä Elokapinan aktivisteja on kritisoitu erityisesti siitä, että liikenteen pysäyttäminen ei ratkaise mitään ja että elokapinalaisten pitäisi lähteä itse tekemään aktiivisia toimia ympäristön hyväksi. Usein heitä kehotetaan lähteä istuttamaan puita, mikä on monille päästöleikkauksia jarrutteleville ihmisille pääasiallinen keino torjua ilmastonmuutosta. Vaikka mielestäni näillä kehotuksilla lähinnä halutaan vaientaa kapinallisten hätähuudot, saivat ne minut kuitenkin miettimään asiaa. Todettakoon, että en itse pidä yksilöiden valintoja mitenkään merkittävänä ympäristöongelmien ratkaisukeinona, vaan muutos täytyy tehdä yhteiskunnan tasolla siten, ettei kukaan pysty vääriä valintoja tekemäänkään tai vähintäänkin joutuu maksamaan niistä (esim. hiiliveroina tai päästömaksuina).

Mutta mitä jos kuitenkin oikeasti haluaisin lähteä istuttamaan puita tai tekemään jotain muuta ympäristölle hyödyllistä toimintaa? En tietenkään voi vain kävellä naapurin pellolle ja alkaa kaivaa taimia maahan. Monet haluavat vilpittömästi tehdä jotain ilmaston ja ympäristön hyväksi, mutta eivät tiedä mikä olisi hyödyllistä tai miten näitä toimia pääsisi tekemään. Yksin toimiminen voi myös tuntua turhauttavalta, jos kokee, etteivät muut ole millään tapaa mukana toiminnassa. Itsekin kävin kerran keräämässä kaksi jätesäkillistä roskia läheisestä metsästä, mutta harmistukseni oli suuri, kun jo puoli vuotta myöhemmin paikka näytti aivan yhtä pahalta kuin ennen siivousurakkaa. Toiminta voi tuoda lohtua, mutta omien toimien rajallinen vaikutus taas voi aiheuttaa epätoivoa.

Kansallinen luontopalvelus

Luonnonsuojelutoimia tulisikin tehdä systemaattisesti ja yhteisöllisesti. Tarvitaan jonkinlainen järjestävä taho, joka kerää halukkaita ihmisiä tekemään asiantuntijoiden johdolla järkeviksi ja tarpeellisiksi koettuja toimia riittävän suuressa mittakaavassa. Mitä enemmän kansaa tähän voisi osallistaa, sitä voimakkaampi olisi siitä syntyvä yhteisöllinen kokemus. Maailmassa on paljon hyödyllistä työtä, joka ei kuitenkaan tuota rahallisesti mitään, jolloin maksajia on nihkeästi. Tätä kautta päädyin ajattelemaan kenties eniten suomalaisia yhdistävää velvollisuutta: varusmiespalvelusta. Kutsuntojen kautta ihmisiä viedään ympäri Suomea opettelemaan sotimista ja metsissä vaeltelua. Ne jotka eivät koe aseellista palvelua omakseen, saattavat sen sijaan valita siviilipalveluksen tai totaalikieltäytymisen. Entäpä jos tähän rinnalle tuotaisiin yksi uusi vaihtoehto? Ehdotan, että luodaan kansallinen luontopalvelus, jonka kuka tahansa kutsuntaikäinen voi valita varusmiespalveluksen sijaan.

Luontopalveluksessa kansalaiset suorittaisivat monenlaisia luonnonsuojelutehtäviä, jotka nyt tapahtuvat lähinnä rajallisin vapaaehtoisvoimin ilman kunnon koordinaatiota. Mitä nämä tehtävät sitten voisivat olla? Noh, ensimmäisenä tulee tietysti mieleen tuo suosittu puiden istuttaminen. Tätä tosin asiasta enemmän tietävät eivät pidä erityisen tarpeellisena toimena, koska Suomen metsäteollisuus jo hoitaa uudet metsät kaadettujen tilalle. Muita mahdollisia toimia ovat esimerkiksi lajikartoitus, vieraslajien hävittäminen, vesistöjen ja virtauspaikkojen entisöinti, niittyjen ja perinnebiotooppien ylläpito sekä pesien rakentaminen villieläimille. Esim. hyönteishotelleille on kysyntää, samoin kuin vaikkapa lumenpuutteesta kärsivien norppien keinotekoisille pesille. Myös uppopuiden upottaminen vesistöihin on eräänlaista pesänrakennusta ja toimii myös hiilinieluna. Kenties biohiilen kaivaminen maaperään olisi myös jotain mitä luontopalvelushenkilöt voisivat tehdä. Ja tietysti vanha kunnon roskien kerääminen voisivat kuulua repertuaariin. Nämä omat ehdotukseni ovat kuitenkin vain keskustelunavaus. Käytännössä toimia suunnittelisivat biologit, ympäristötieteilijät ja muut asiantuntijat, jotka osaavat parhaiten arvioida erilaisten toimien tarpeen ja tärkeysjärjestyksen saatavilla olevien luontopalvelushenkilöiden tarjonnan mukaan.

Toimintaa organisoi jokin valtion virallinen elin, vaikkapa sitten uusi organisaatio, Luonnonpuolustusvoimat. Näin lisätään toiminnan uskottavuutta ja korostetaan sen asemaa kansalaisvelvollisuutena nykyisten palvelusmuotojen rinnalla. Jos järjestelmä saavuttaisi riittävän suosion, siitä syntyisi yhteisöllinen kokemus, jonka parissa tehdyistä luonnonsuojelutoimista keskustellaan kavereiden kanssa kuin inttijutuista nykyään. Toiminta voisi vahvistaa suomalaisten luontosuhdetta ja ylipäätään lisätä tietoisuutta luontoon liittyvistä ongelmista. Tämä saattaa vähentää luonnolle haitallista toimintaa tai saada ihmiset puuttumaan herkemmin havaitsemiinsa ongelmiin.

Luonnonpuolustusvoimien rakenne voi olla samanlainen kuin nykyisten Puolustusvoimien: järjestelmän ytimen muodostava ammatti- ja korkeakoulututkintoja suorittaneet ympäristöasiantuntijat ja heitä tukee vaihtuva joukko rivikansalaisia. Varsinaisten luonnonsuojelutoimien ohessa Luonnonpuolustusvoimat tarjoaa työhön liittyvää koulutusta, jolloin luontopalvelusväki voi palveluksensa päätteeksi saada virallisen pätevyyden luonnonsuojelutyöstä. Tai kenties palveluksen suorittaminen kiitettävästi tarjoaa automaattisen korkeakoulupaikan ympäristötieteen opiskeluun.

Kiinnostaako?

Seuraava kysymys onkin, että löytyisikö tällaiseen uuteen palvelusmuotoon sitten halukkaita? Kävin ensimmäisenä kysymässä asiaa syyttelyn kohteilta eli Elokapinan omasta keskusteluryhmästä. Kysymykseni oli "Jos varusmiespalveluksen vaihtoehtona olisi ympäristönsuojelutoimia toteuttava luontopalvelus (tai olisi ollut silloin, kun se oli sinulle ajankohtaista), menisitkö (tai olisitko mennyt) luontopalvelukseen?" Kun ennen tätä olin ohimennen ehdottanut asiaa Twitterissä, olivat jotkut huolestuneita Suomen puolustuskyvystä. Pelkona oli, että kukaan ei enää menisi Puolustusvoimien palvelukseen, kun kaikki vain halailisivat puita tai pystyttäisivät tuuliturbiineita. Oma hypoteesini oli, että luontopalveluksesta kiinnostuneet ihmiset ovat lähtökohtaisestikin vähemmän kiinnostuneita sotajutuista eivätkä keskimäärin menisi armeijaan muutenkaan. Siksi asetin kysymykseeni neljä vastausvaihtoehtoa, sen mukaan olisiko vastaaja muuten pitänyt luontopalveluksen vaihtoehtona varusmiespalvelusta vai siviilipalvelusta/totaalikieltäytymistä. Onnekseni vastaajat tulkitsivat kysymykseni riittävän löyhästi ja vastauksia tuli myös ei-asevelvollisilta.

Kyselyn tulos on nähtävissä Kuvassa 1. Vastaajia oli kaikkiaan 174, joista 95% menisi luontopalvelukseen, jos se olisi mahdollista. Kyllä-vastanneista vain 12% olisi mennyt varusmiespalvelukseen, mikä vahvisti tältä osin ennakko-oletukseni. Luontopalvelus ei siis uhkaa Puolustusvoimien toimintakykyä. Kysely ei tietenkään kerro mitään kansasta keskimäärin, vaan se kuvastaa nimenomaan vahvasti luonnonsuojelusta kiinnostuneiden ihmisten tuntoja. En laskenut tarkkaan vastanneiden sukupuolijakaumaa, mutta silmämääräisesti arvioiden miesten ja naisten osuudet olivat suunnilleen yhtä suuret.

Kuva 1. Elokapinan keskusteluryhmässä tehdyn kyselyn tulokset.

Käytännön esimerkkejä

Luontopalvelukseen rinnastuvaa työtä tehdään tosiaan nykyäänkin vapaaehtoisvoimin. Kenties lähimpänä ideaa on Saksassa järjestettävä Freiwilliges Ökologisches Jahr eli "vapaaehtoinen ekologinen vuosi", jossa nuoret sitoutuvat vuodeksi yhteen isoon luonnonsuojeluprojektiin. Projekti ei ole pelkkää työtä, vaan pitkin vuotta järjestetään seminaareja, joissa käsitellään monenlaisia ympäristöaiheita ja tutustutaan toisten ekovuotta viettävien vapaaehtoisten luontoprojekteihin. Vapaaehtoiset pääsevät myös itse järjestämään oman seminaarinsa, joten oppimista tapahtuu monella tasolla.

Suomessakin on tehty pitkäaikaista luonnon ehostusta, kun entisestä kaatopaikasta on tehty elinvoimainen luontokeidas kaupunkialueelle. Vuosaarenhuippu on saanut useita palkintoja luonnon monimuotoisuuden edistämisestä ja toimii nykyään elinpaikkana monille harvinaisille eläimille ja kasveille. Aluetta on kehitetty jo 1990-luvulta asti ja työhön on tarvittu maansiirtokoneita, sillä yli 60 hehtaarin alueelle on tuotu 80 000 m3 pintamaata. Suuret projektit vaativat suuria muskeleita, joita yksittäisillä ihmisillä ei ole. Riittävillä resursseilla asioita kuitenkin saadaan tapahtumaan.

Ilmastonmuutoksen tuomat lämpimät talvet harmittavat pulkkamäkeen kaipaavia ihmislapsia, mutta ovat kuolettavia Suomen luonnon ikonisille saimaannorpille. Saimaannorpat nimittäin pesivät järven rannoilla oleviin lumikinoksiin, joita nykyään syntyy vaarallisen vähän. Norppia voidaan kuitenkin avustaa kolaamalla saatavilla olevaa lunta suurempiin kinoksiin tai jopa rakentamalla täysin keinotekoisia pesiä. Nyt tätä tehdään ympäristöjärjestöjen talkoilla, mutta työn jatkuvuus voitaisiin varmistaa luontopalveluksen tuomin resurssein.

Loppusanat

Varusmiespalveluksen tasa-arvo-ongelma puhuttaa tänä päivänä kansaa yhä enemmän. Luontopalvelus olisikin hyvä lisä laajennettujen kutsuntojen valikoimaan. Luontopalveluksen ei tarvitse ehdotuksestani huolimatta kuitenkaan olla suoraan rinnasteinen varusmiespalvelukselle. On paljon halukkaita toimijoita, jotka ovat jo kauan sitten suorittaneet kansalaisvelvollisuutensa tai eivät ole koskaan olleet kutsuntojen piirissä. Vapaaehtoisia ei tule rajoittaa kutsuntaikäisiin, vaan luonnonsuojeluprojektien tulee olla kaikille avoimia (tarpeen mukaan). Pitkän puolivuotisen kertarysäyksen sijaan luonnonsuojelutoimet voidaan hoitaa kertausharjoitusten tapaan pitkin vuotta (tai vuosia), hajanaisina viikkoina tai viikonloppuina aina sopivien luontoprojektien ilmaantuessa. Luontopalvelusta voitaisiin suorittaa myös kaikilla koulussa (alakoulusta yliopistoon asti), esimerkiksi jonkinlaisena biologian kurssin projektina. Minunkin kouluaikanani oppilaat ovat keränneet roskia koulun lähiympäristöstä, joten idea ympäristön kunnostamisesta yhdessä ei sinänsä ole kovin radikaali. Kun luonnon ystäviltä nyt vaaditaan toimia, niin tehdään riittävässä mittakaavassa toimiminen ainakin mahdolliseksi.

Ilmastosopimus

Ympäristöjärjestöt halki maailman juhlistavat kansainvälisen yhteisön päätöstä sitovan ilmastosopimuksen solmimisesta huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Sopimukseen liittyivät ensimmäisinä maailman merkittävimmät taloudet: Euroopan Unioni, Kiina ja Yhdysvallat. Euroopan komission puheenjohtaja, Ursula von der Leyen, kuitenkin korostaa, että valtaosa maailman valtioista on jo ilmaissut halukkuutensa liittyä mukaan sopimukseen. Sopimuksessa sitovia päästötavoitteita kiritetään kansainvälisellä minimihinnalla hiilidioksidipäästöille sekä hiilitulleilla sopimuksen ulkopuolisille maille. Euroopan Unionin päästökauppa saakin nyt rinnalleen ainakin amerikkalaisen ja kiinalaisen päästökauppajärjestelmän. Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden hymyili allekirjoitettuaan sopimuksen: “Tämä historiallinen sopimus kytkee markkinatalouden voiman ilmastonmuutoksen torjuntaan ennennäkemättömällä tavalla.”

Kansainvälisen ilmastosopimuksen myötä Euroopan komissio kiritti kestävän rahoituksen taksonomian päätöksentekoa ja otti sellaisenaan vastaan EU:n Joint Research Centren suositukset. Suosituksen mukaisesti ydinvoima hyväksyttiin kestävän rahoituksen piiriin.Teollisuuden voimakkaasta vaikutustyöstä huolimatta maakaasu taas jätettiin taksonomian ulkopuolelle. Uutinen otettiin ilolla vastaan erityisesti ydinvoimaan vahvasti nojaavissa Ranskassa ja Suomessa. “Tämä lupaa hyvää Suomen orastavalla pienreaktoriteollisuudelle”, kommentoi pääministeri Marin.

Sopimuksen ajoitus oli mielenkiintoinen, sillä samaan aikaan YK:ssa linjattiin merien suojelusta. 30% maailman meristä määrättiin suojelualueiksi, eräänlaisiksi vedenalaisiksi kansallispuistoiksi. Avomerikalastus kiellettiin ja kiellon takeeksi päätettiin kehittää satelliitteihin pohjautuva valvontajärjestelmä. Asiantuntijoiden mukaan suojelupäätös tulee vihdoin kääntämään kalakantojen pitkäaikaisen kutistumisen trendin. Erityisesti kalastuksesta riippuvaisten maiden edustajat kiittelivät päätöstä, sillä suojelun odotetaan kasvattavan kalansaaliita jo muutaman vuoden sisällä. Monipuolinen merielämä saa kuitenkin kukoistaa jatkossakin nyt julistetuissa turvasatamissa.
Tämä on suuri päivä ilmastolle ja biodiversiteetille!
 

Energiaomavaraisuuslaina

Johdanto

Suomen nykyisen hallituksen tavoite on saada Suomi hiilineutraaliksi vuoteen 2035 mennessä. Tavoite on erinomainen, mutta merkittäviä toimia sen saavuttamiseksi ei ole kuitenkaan tehty. Suurimmat päästövähennykset tulisi tehdä yhteiskunnan tasolla, mutta myös kansalaiset itse voivat tehdä joitakin toimia. Yksilöiden toimien esteenä on kuitenkin usein yksi ongelma: rahan puute. Moni haluaisi tehdä päästövähennystoimia, mutta ne saattavat vaatia investoinnin, johon ei yksinkertaisesti ole rahaa. Usein nämä investoinnit ovat niin kannattavia, että kansalaisen kuukausimenot voisivat pienentyä. Sähköautot ovat erinomainen esimerkki tästä ongelmasta. Moni haluaisi sellaisen hankkia, sekä alhaisten käyttökulujen että pienien ilmastopäästöjen takia. Este on kuitenkin sähköauton muita korkeampi hinta, joka vaatisi suuren välittömän investoinnin. Rahoitusta on kyllä tarjolla, mutta takaisinmaksuaika on usein lyhyt ja korkokin voi olla suuri. Kaikki eivät välttämättä edes saa rahoitusta, vaikka haluaisivat.

Ratkaisu ongelmaan on valtion tarjoama energiaomavaraisuuslaina. Tämä laina on tarkoitettu kansalaisten kaikkien päästövähennystoimien rahoittamiseen. Sen kaksi tärkeintä ominaisuutta ovat matala korko (1% tai vähemmän) ja pitkä laina-aika (vähintään 10 vuotta).

Valtion lainoitusmahdollisuudet

Suomen valtion lainojen korkoja voidaan tarkastella Suomen Pankin nettisivulta. Tämänhetkiset luvut näyttävät, että 10-vuotisten lainojen korot ovat alle -0,3%, siis negatiiviset. Jopa 20-vuotisten lainojen korko on nollassa! Valtiolla on siis käytössään ilmaistakin halvempaa rahaa, jolla tehdä investointeja. Investointeja helpottaa se, ettei valtion tarvitse itse miettiä mihin raha menee, vaan kansalaiset ovat jo selvästi ilmaisseet halukkuutensa hankintoihin. Raha vain täytyy siirtää sinne missä sitä tarvitaan.

Energiaomavaraisuuslainan etu perinteisiin hankintatukimekanismeihin on selvä: se täytyy maksaa takaisin. Lainapohjainen tuki on siis valtiolle kustannusneutraali. Itse asiassa otetun ja annetun lainan korkoeroilla valtio voisi tehdä jopa voittoa, joskin inflaatio voi syödä tämän edun pois.

Jotkut ovat huolestuneita luottotappioista. Näitä valtio voi minimoida omalla erikoisvoimallaan: verotusoikeudella. Valtio voi verojen kautta kerätä lainalyhennykset ennen kuin mikään muu entiteetti ehtii väliin. Lainanantoa voi toki rajoittaa esimerkiksi niin, ettei sitä tarjota vaikkapa toimeentulotukea saaville. Tällöinkin täytyisi tehdä tapauskohtaista hankintaa. Esimerkiksi sähköautoa voi pitää ylellisyytenä, kun taas lämmitysjärjestelmä on välttämättömyys. Pahin tilanne on se, jossa velvoitetaan ihmiset investoimaan, esim. vaatimalla öljylämmityksen vaihtamista, mutta ei auteta vähävaraisia tekemään muutosta.

Kaikki eivät pidä ajatuksesta, että valtio lähtisi mukaan lainamarkkinoille, koska kaupalliset pankit voisivat hoitaa homman aivan yhtä hyvin. Järjestelmää voisi toki pyörittää myös pelkällä valtion takauksella kaupallisten pankkien kautta. Oleellista on saada pääomariippuvaiset ilmastotoimet mahdollisimman monen ulottuville pienin koroin ja pitkin takaisinmaksuajoin. Taloudellisesti kannattavien energiansäästötoimien täytyy olla myös pienituloisten käytettävissä.

Lainan käyttökohteita

Energiaomavaraisuuslaina saa nimensä käyttötarkoituksensa mukaan. Ajatuksena on vähentää Suomen ja Suomen kansalaisten riippuvuutta suurissa määrin ulkomailta tulevista fossiilisista polttoaineista. Tämä tapahtuu energiaan liittyvillä investoinneilla, jotka usein ovat pääomaintensiivisiä. Öljylämmityksen vaihtaminen maalämpöön on yksi erinomainen käyttökohde lainalle. Merkittävä osa öljylämmittäjistä on kuitenkin haja-asutusalueiden pienituloisia eläkeläisiä, joille 10 000 - 20 000 euroa maksava lämmitysjärjestelmän vaihto on yksinkertaisesti liian kallis. Nykyiset hankintatuetkin kattavat vain murto-osan kustannuksista. Aurinkopaneelijärjestelmät ovat helppo päivitys, mutta tyypillinen 5 000 - 10 000 euron hinta ei välttämättä houkuta investoimaan, sillä järjestelmän takaisinmaksuaika todennäköisesti ylittää kulutusluottojen laina-ajan. Akkujärjestelmä aurinkosähkön varastointiin ja sähkönsaannin varmistamiseen sähkökatkoille herkillä alueilla voisi myös olla paikallaan. Teslan kotikäyttöön tarkoitettu Powerwall-akkujärjestelmä voi maksaa noin 10 000 €. Myös talon muut energiatehokkuustoimet kuten lisäeristäminen ja lämmöntalteenottojärjestelmät sopisivat lainan piiriin. Sähköavusteinen polkupyöräkin maksaa helposti 2000 - 3000 €. Yksi kalleimmista yksityisihmisen päästövähennystoimista on kuitenkin sähköauto, jonka hinta on lähtökohtaisesti kymmeniä tuhansia euroja. Tutkitaan seuraavaksi tätä esimerkkiä hieman tarkemmin.

Sähköauton hankinta

Hallituksen tavoite on puolittaa liikenteen päästöt vuoteen 2030 mennessä eli alle kymmenessä vuodessa. Tämä on siitä merkittävä tavoite, että maaliikenne ei ole mukana EU:n päästökaupassa (josta kirjoitin aiemmin) eivätkä sinne suunnatut tukitoimet siten ole päällekkäisiä muiden järjestelmien kanssa.

Suomessa autoa hankkiessa täytyy maksaa veroa auton käytöstä aiheutuvien päästöjen mukaan, mikä suosii vähäpäästöisiä sähköautoja. Lisäksi sähköauton hankintaan on tarjolla 2000 € hankintatuki. Nämä molemmat kannustavat vähäpäästöiseen autoiluun, mutta eivät silti ratkaise välitöntä rahapulaa. 2000 euron tuella ei hankita 20 000 - 50 000 € autoa. Nimenomaan hinta on monelle este auton hankintaan. Sähköauto on kuitenkin väline, joka säästää rahaa pitkällä aikavälillä. Lainarahaa on tarjolla markkinoillakin, mutta näissä lainoissa voi olla korkea korko tai lyhyt takaisinmaksuaika, jolloin lainan kuukausierä rajoittaa hankittavan auton hintaa. Voidaankin olettaa, että monelle potentiaaliselle sähköautoilijalle sähköauton hankinnan esteenä ei varsinaisesti ole auton kokonaishinta, vaan lainalyhennyksen kuukausierän ja bensakulujen pienentymisen suhde. Jos sähköautoilun kustannussäästöt eivät kata korkeampia lainanlyhennyksiä, ei vaihto ole taloudellisesti järkevää.

Eräässä pankkien ja rahoituslaitosten lainavertailussa todettiin 5-vuotisten autolainojen korkojen vaihtelevan 5 ja 15% välillä. Löytämieni esimerkkien valossa näyttääkin siltä, että laina-ajan yläraja on useimmiten 5-6 vuotta. Korkeilla lainakoroilla pitkä laina-aika ei toisaalta kuulostakaan järkevältä. Esim. Santanderin tarjoaman 10-vuotisen autolainan todellinen vuosikorko on 8%. Energiaomavaraisuuslainan ajatus on, että tarjotaan sekä pitkä laina-aika että matala korko. Sen saanti kuitenkin rajoittuu fossiilisten polttoaineiden käyttöä vähentävään toimintaan eli se on saatavilla sähköauton, mutta ei polttomoottoriauton hankintaan. Tehdäänpä siis muutama laskelma, jossa verrataan polttomoottoriauton ja sähköauton hankintaa eri reunaehdoilla.

Oletetaan sähköauton hinnaksi 30 000 - 40 000 €, koska useita sellaisia malleja on markkinoilla. Olkoon vastaavasti polttomoottoriauton hinta 20 000 - 30 000 €. Motivan mukaan sähköauton käyttökustannukset ovat noin 2 €/100km, kun taas polttomoottoriauton käyttökustannukset ovat noin 8 €/100km. Oleellista on siis verrata myös erilaisia käyttömääriä. Autoilla ajetaan Suomessa keskimäärin 16 500 km vuodessa, joten otetaan verrattavaksi ajomatkat 5000, 10 000 ja 20 000 km/a. Päivittäisenä ajona nämä vastaavat 14, 27 ja 55 km ajomatkoja.

Kuvissa olevat palkit esittävät kuukausittaisia kustannuksia laina-aikana. Siihen sisältyvät vain lainan korot ja lyhennykset sekä polttoainekulut. Huoltoja, vakuutuksia yms. ei ole huomioitu. Laina-ajan päätyttyä jäljelle jäävät vain polttoainekulut. Polttomoottoriauton polttoainekulut ovat 33, 67 ja 133 €/kk ajomatkoille 5000, 10 000 ja 20 000 km/a. Sähköautolle vastaavat kulut ovat 8, 17 ja 33 €/kk. Kuvissa esiintyvä viiva kuvastaa vertailuajanjakson aikaisia kokonaiskuluja. Jos kuvan tapauksissa on eri laina-aika, kokonaiskulut on laskettu pidemmän laina-ajan mukaiselta ajanjaksolta. Kuvat saa klikkaamalla avattua suuremmaksi.

Tapaus 1: Yhdellä sähköautolla 5 vuoden laina-aika ja 5% korko, toisella sähköautolla 10 vuoden laina-aika ja 1% korko.

Ensimmäisessä vertailussa on markkinaehtoisella lainalla hankittu sähköauto ja energiaomavaraisuuslainalla hankittu sähköauto. Kaksinkertainen laina-aika ja paljon pienempi korko enemmän kuin puolittaa kuukausittain maksettavan kulun ja pienentää myös laina-ajan kokonaiskustannuksia 3000 - 4000 € kaikissa skenaarioissa.

Edullinen pitkäaikaislaina on siis parempi, kun vertaillaan samanlaisia autoja. Lopuissa tapauksissa vertaillaan polttomoottoriautoa ja sähköautoa. Ajatus on, että polttomoottoriauton ja sähköauton merkittävä hintaero voi ohjata ostajan polttomoottoriauton hankintaan, riippumatta alemmista käytönaikaisista kustannuksista. Auttaako energiaomavaraisuuslaina valitsemaan toisin?

Tapaus 2: Polttomoottoriautolla 5 vuoden laina-aika ja 5% korko, sähköautolla 10 vuoden laina-aika ja 1% korko.

Tapaus 2 vertaa tyypillisin rahoitusehdoin hankittua polttomoottoriautoa paremmin ehdoin hankittuun sähköautoon. Tässä nähdään, että kaikissa sähköautoskenaarioissa laina-ajan kuukausikulu on pienempi kuin halvimmassa polttomoottoriskenaariossa. Sähköauton maksut kuitenkin jatkuvat tuplasti pidempään kuin polttomoottoriauton. Tästä johtuen 10 vuoden kokonaiskustannukset ovat polttomoottoriautolla alhaisemmat lyhyemmän ajomatkan skenaarioissa. Kaksi kertaa kalliimpi sähköauto (40 k€ vs 20 k€) ei koskaan tuota säästöä kokonaiskustannuksia katsellen. Hintaeron ollessa vain 10 000 €, sähköauto kuitenkin voittaa polttomoottoriauton 10 vuoden kokonaiskustannuksissa 10 000 ja 20 000 km vuotuisilla ajomatkoilla. Jos sähköauto ja polttomoottoriauto ovat samanhintaiset, niin sähköauton kuukausierä putoaa alle puoleen ja 10 vuoden kokonaissäästö on 13 - 30%, riippuen ajomatkasta.

Tapaus 3: Polttomoottoriautolla 5 vuoden laina-aika ja 0% korko, sähköautolla 10 vuoden laina-aika ja 1% korko.

Kolmannessa tarkastelussa polttomoottoriauto saadaankin äärimmäisen edullisin ehdoin nollakorolla. Tässäkin tapauksessa samanhintaisten autojen vertailu päätyy merkittävästi sähköauton eduksi puolikkaalla kuukausierällä ja 4 - 22% kokonaissäästöllä, ajomatkasta riippuen. Jos autojen välillä kuitenkin on merkittävä hintaero, eivät sähköauton pienemmät käyttökulut riitä kuromaan hintaeroa. Sähköauto ei kokonaiskustannuksiltaan ole nollakorolla hankittua polttomoottoriautoa edullisempi enää 10 000 € hintaerolla. Tällöin sähköauton kustannustappio on huomattava 5000 - 10 000 km ajomatkoilla, jopa 8000 €.

Tapaus 4: Polttomoottoriautolla 10 vuoden laina-aika ja 8% korko, sähköautolla 10 vuoden laina-aika ja 1% korko.

Perinteinenkin autolaina mahdollistaa pitkän laina-ajan, mutta tällöin korko voi olla huomattava. Tässä tapauksessa polttomoottoriauton 10v laina-aikaa seuraa korkea 8% korko. Korkean koron takia sähköauto voittaa sekä kuukausikuluissa että kokonaiskustannuksissa vertailut, joissa hintaero on 10 000 € tai vähemmän. Lyhyellä 5000 km vuotuisella ajolla kisa on kuitenkin tiukka. 20 000 € hintaerolla sähköauto häviää niin kuukausikuluissa kuin kokonaiskustannuksissa, polttomoottoriauton korkeasta lainakorosta huolimatta. 

Tapaus 5: Polttomoottoriautolla 6 vuoden laina-aika ja 0% korko, sähköautolla 15 vuoden laina-aika ja 1% korko.

Viides tapaus käsittelee vielä pidempiä laina-aikoja. Polttomoottoriautolle valittiin vuoden pidempi laina-aika nollakorolla ja sähköautolle oletettiin todella pitkä 15 vuoden laina-aika. Tämä ohittaa jo keskimääräisen suomalaisen auton käyttöiän ja kurottelee sähköauton akkujen elinikäennusteita. Tässä tapauksessa kokonaiskulut on laskettu 15 vuoden ajalta. Nollakorkoa on jälleen vaikea päihittää, mutta 20 000 km vuodessa ajamalla sekin onnistuu. 10 000 € hintaerolla sähköauton kokonaiskustannukset ovat tällöin 5000 - 6000 euroa alemmat. Kuukausikulut ovat kalliimmallakin sähköautolla alle 300 €/kk ja jopa alle 200 €/kk halvemmalla autolla. Kokonaiskuluissa sähköauto vaatii kuitenkin joko runsaasti ajoa tai olemattoman hintaeron.

Tapaus 6: Polttomoottoriautolla 5 vuoden laina-aika ja 5% korko, sähköautolla 10 vuoden laina-aika ja 1% korko. Sähköauton hinta on 20 000 tai 50 000 €.

Viimeinen tapaus muuttaa sähköauton hintaa sekä ylös että alas. Alhainen 20 000 € hinta uudelle sähköautolle on jo toteutunut Suomessakin ja sähköautojen yleistyessä kansanautojen hintojen voi olettaa laskevan. 50 000 € edustaa sitten hieman hienompaa nykymallia. Halpa sähköauto päihittää ylivoimaisesti samanhintaisen polttomoottorikilpailijansa 60% alhaisemmilla kuukausikuluilla ja 19 - 36% alhaisemmilla kokonaiskuluilla. Luksusmallin kuukausikulut alittavat kalliimman polttomoottoriauton ja ovat keskimäärin tasoissa halvemman mallin kanssa. Kokonaiskulut kuitenkin ovat selvästi korkeammat kaikilla ajomäärillä molempiin polttomoottoriautoihin verrattuna, erityisesti pienemmillä ajomäärillä. Luksusmallissa täytyy siis miettiä tarkkaan onko saatu hyöty esim. kantamassa ja käyttömukavuudessa lisäkustannuksen arvoinen.

Lisähuomioita

Tässä on jätetty huomiotta arvonalenema ja auton jäännösarvo. Joku ehkä miettii kestääkö sähköauton akku laina-ajan verran. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä keskimääräisen akuston arvioidaan kestävän 320 000 km, mikä olisi 16 vuotta 20 000 km vuosimatkalla. Keskimääräisen suomalaisen auton ikä on 13 vuotta, joten tuon pitäisi riittää. Valmistajien akuille tarjoama takuuaika vaihtelee, mutta 10 vuotta ei ole poikkeuksellinen. Jotkut tarjoavat jopa ikuista takuuta. Takuusta riippumatta, akusto ei kuitenkaan yhtäkkiä lakkaa kokonaan toimimasta, vaan sen kapasiteetti vain hiljalleen laskee.

Jos autoa hankkiessa pohtii lähinnä kuukausieriä, voisi myös leasing-auto olla harkinnan arvoinen. Lähtökohtaisesti kuitenkin moisen bisneksen tulisi olla tuottavaa auton oikealle omistajalle, jolloin  käyttäjä joutuu maksamaan huolettomuudestaan ylimääräistä verrattuna oman auton omistamiseen. Leasing-autoihin liittyy myös rajoitteita esim. ajomääristä, joita omalla autolla ei ole. Suomalaiset kuitenkin mieluummin omistavat oman autonsa ja leasing-autojen määrä on melko mitätön alle 1% osuudella uusista autoista, joita rekisteröidään vuosittain noin 120 000 - 140 000.

Näissä laskelmissa oletettiin polttoaineen kustannuksien pysyvän vakiona koko laskenta-ajan yli. Käytännössä en kuitenkaan usko, että bensiinin tai sähkönkään hinta veroineen olisi vuonna vuonna 2030 sama kuin nyt. Bensiinin hinta melko varmasti nousee päästömaksujen myötä, kun taas sähkön tuotantohintaa ja verotusta en viitsi edes arvailla.

Loppusanat

Euroalueen valtionlainojen korot ovat historiallisen matalalla. Keskuspankki syöttää rahaa järjestelmään elvyttääkseen, mutta yritykset eivät investoi. Jos yritykset eivät hyödynnä tätä rahaa, niin jaetaan se sitten kansalle. Energiaomavaraisuuslainan laajamittainen käyttö vähentäisi Suomen riippuvuutta venäläisestä fossiilienergiasta, leikkaisi päästöjä, vauhdittaisi tuotekehitystä ja loisi runsaasti työpaikkoja. Tällainen rahan käyttö on linjassa sekä hallituksen että opposition tavoitteiden kanssa. Jakamalla esimerkiksi miljardin euron edestä lainoja saataisiin noin 17 000 kotitaloutta vaihtamaan maalämpöön, asentamaan aurinkopaneelit ja hankkimaan sähköauto. Summa olisi merkittävä nykyisin jaettaviin 10 - 100 miljoonan euron tukirahoihin verrattuna. Otetaan askel kohti tulevaisuutta ja laitetaan Suomi nousuun investoimalla.

Mikä on EU?

Kuva 1. Euroopan union lippu.

Euroopan unioni on kansainvälinen taloudellinen ja poliittinen liitto, jonka tavoitteena on edistää vapautta ja tasa-arvoa sekä tieteellistä, kulttuurillista ja taloudellista kehitystä. Euroopan unionin juuret ovat Euroopan hiili- ja teräsyhteisössä, joka perustettiin toisen maailmansodan jälkeen (1952), tavoitteena luoda kuuden jäsenensä välille niin kiinteät kauppasuhteet, ettei sotaa voisi enää millään pitää järkevänä. Vuonna 1958 tästä kehittyi Euroopan yhteisö. Varsinainen Euroopan unioni perustettiin vuonna 1993 Maastrichtin sopimuksen ratifioinnin yhteydessä. Nykyisen muotonsa EU saavutti vuonna 2009 Lissabonin sopimuksen myötä.

Rauhanprojektina EU onkin ollut mitä onnistunein ja Euroopan unioni sai vuonna 2012 jopa Nobelin rauhanpalkinnon. EU on kehittynyt ja laajentunut paljon alkuajoistaan ja puhuttaa nykyään monia, niin hyvässä kuin pahassakin. Erityisesti 2010-luvun taloudelliset ongelmat ovat aiheuttaneet suurta kuohuntaa ja jopa järjestön historian ensimmäisen eropyynnön. Tämä kirjoitus yrittää hahmottaa hieman EU:n perusteita. Kirjoitus toimii uuden EU-sarjan aloitustekstinä. Tulevissa teksteissä käsitellään tarkemmin erilaisia Euroopan unioniin liittyviä aiheita.

Euroopan unionin perustiedot

Vuonna 2020 Euroopan unionissa on Britannian EU-eron jälkeen 27 jäsenvaltiota. EU-27:n väkiluku on noin 447 miljoonaa. Jos EU:n yhtenäisyys syventyisi, tämä tekisi siitä maailman kolmanneksi väkirikkaimman valtion Intian (1380 miljoonaa) ja Yhdysvaltojen (331 miljoonaa) välissä. EU:n bruttokansantuote on noin 18 700 miljardia dollaria, mikä tekee siitä maailman toiseksi suurimman talouden Yhdysvaltojen ja Kiinan välissä. EU:n osuus maailman taloudesta on noin 16%. EU-27:n hiilidioksidipäästöt ovat noin 3,9 Gt vuodessa. Tämä on noin 11% globaaleista 36 Gt CO2-päästöistä. 

 

Euroopan unionin lipussa on 12 tähden muodostama ympyrä sinisellä taustalla. Tähtien lukumäärä ei liity mitenkään jäsenvaltioiden määrään, vaan ne symboloivat Eurooppalaisia ihanteita: yhtenäisyyttä, solidaarisuutta ja harmoniaa. Euroopan unionin "kansallislaulu" eli Euroopan hymni on Beethovenin Oodi ilolle. EU:n motto taas on "Moninaisuudessaan yhtenäinen". Tämän osoituksena EU:lla onkin 24 virallista kieltä, joista yksi on suomi. Kaikista kielistä voi kuunnella näytteen täältä.

 

Euroopan union ytimessä on sisämarkkina-alue, jonka puitteissa kaikki EU-maiden kansalaiset saavat käydä tullivapaata kauppaa keskenään. EU sallii kansalaistensa myös matkustaa, asua ja työskennellä vapaasti missä vain jäsenvaltiossa valtioiden rajoista riippumatta.

 

Suurin osa jäsenvaltioista on mukana yhteisvaluutassa, eurossa. Osa jäsenistä käyttää kuitenkin edelleen omaa vanhaa valuuttaansa, joka heillä oli käytössä ennen Euroopan unioniin liittymistään. Euron tavoitteena on ollut luoda vakautta ja yhtenäisyyttä EU:n alueelle, mutta siihen liittyvät tiukat säännöt ovat aiheuttaneet myös tuntuvaa haittaa euroalueella. Lukuisat taloustieteilijät ovat kritisoineet euroa merkittävästi ja eurojärjestelmän huomattava kehittäminen voikin olla edellytyksenä EU:n säilymiselle. Oheinen kartta esittää EU:n jäsenvaltiot sekä ne valtiot, jotka ovat ottaneet yhteisvaluutan käyttöönsä.

Kuva 2. EU:n jäsenvaltiot ja euroalue. Lähde

EU:n toimielimet

EU:n politiittisesta linjasta ja painopisteistä päättää Eurooppa-neuvosto, johon kuuluvat jäsenvaltioiden päämiehet (Suomea edustaa pääministeri), Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja sekä Euroopan komission puheenjohtaja. Se ei kuitenkaan päätä laeista. Eurooppa-neuvostoa ei tule sotkea Euroopan neuvostoon, joka on täysin EU:sta erillinen ihmisoikeusjärjestö. Eurooppa-neuvosto voi esittää toiveita

Euroopan Unionin lainsäädäntöä hoitaa yhteistyössä kolme eri toimielintä:

• Euroopan parlamentti, joka edustaa EU:n kansalaisia ja joka valitaan suorilla kansanvaaleilla (705 jäsentä, joista 14 Suomesta)
  
• Euroopan unionin neuvosto, joka edustaa yksittäisten EU-maiden hallituksia (jäsenet ovat maiden ministereitä) ja jonka puheenjohtajana kukin EU-maa toimii vuorollaan
• Euroopan komissio, joka edustaa koko unionin etuja ja koostuu jäsenvaltioiden ehdottamista komissaareista (27 jäsentä). 

Euroopan komissio on ainoa elin, joka voi tehdä lakialoitteita, mutta nämä kolme ryhmää pystyvät kukin osaltaan vaikuttamaan EU-lakien lopulliseen muotoon. Tämä on kuitenkin yksi EU:n erikoinen epädemokraattinen piirre: kansan äänestämät europarlamentaarikot eivät voi itse ehdottaa uusia lakeja! Parlamentin puhemieskään ei osallistu poliittisista linjauksista päättävän Eurooppa-neuvoston kokouksiin. EU:n kansalaiset voivat kuitenkin tehdä EU:n kansalaisaloitteita. Mikäli aloitteen taakse saadaan vähintään miljoonaa kannattajaa koko EU:sta ja riittävän suuri kannatus vähintään seitsemässä jäsenvaltiossa, aloite otetaan Euroopan komission harkintaan.

EU:lla on kolme presidenttiä! Nämä presidentit johtavat edellisiä toimielimiä. 

Ursula von der Leyen (Saksa) - Twitter: @vonderleyen

Euroopan komission puheenjohtaja

 

EU-maiden valtionpäämiesten valitsema, parlamentin hyväksymä

Toimikausi 5 vuotta

Charles Michel (Belgia) - Twitter: @eucopresident

 

Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja

 

EU-maiden valtionpäämiesten valitsema

 

Toimikausi 2,5 vuotta

David-Maria Sassoli (Italia) - Twitter: @EP_president

 

Euroopan parlamentin puhemies

 

Euroopan parlamentin valitsema  

Toimikausi 2,5 vuotta

Lisäksi EU:lla on useita muita toimielimiä. Niistä muutamia tärkeimpiä ovat

• unionin tuomioistuin, joka varmistaa, että EU:n lainsäädäntöä noudatetaan
• tilintarkastustuomioistuin, joka tarkistaa unionin toiminnan taloushallinnon
• Euroopan ulkosuhdehallinto, joka avustaa union ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan edustajaa
  
• Euroopan keskuspankki (EKP), joka vastaa EU:n rahapolitiikasta

Muita Euroopan merkittävimpiä johtajia ovat

 

Josep Borrell (Espanja) - Twitter: @JosepBorrellF

Euroopan ulkosuhdehallinnon johtaja

Toimikausi 5 vuotta

Yksi Euroopan komission varapuheenjohtajista

Christine Lagarde (Ranska) - Twitter: @Lagarde

 

Euroopan keskuspankin pääjohtaja

 

Toimikausi 8 vuotta

Eurooppa-neuvoston valitsema

 

 

EU on monimutkainen organisaatio, joka yrittää tasapainotella kansalaisten, valtioiden hallitusten ja puhtaasti EU:n etuja. Kytkökset eri organisaatioiden välillä jäävät helposti epäselviksi. Kuva 3 pyrkii avaamaan graafisesti EU:n koostumusta.

 

Kuva 3. EU:n toimielimet ja niiden väliset kytkökset. Lähde

Tämä teksti oli lyhyt esittely Euroopan unionista. Tulevissa kirjoituksissa tutustumme tarkemmin eri toimielimiin sekä EU:n ongelmiin ja mahdollisiin kehityssuuntiin.

Itsekkyys ja ilmastoneuvottelut

Ilmastoneuvottelut menivät taas mönkään eikä mitään saatu aikaan. Tämä on huolestuttavaa, sillä hiilidioksidipäästöjen pitäisi vähentyä 7% vuodessa, mutta sen sijaan ne ovat jälleen kasvaneet 4%. Neuvotteluissa vaaditaan kaikenlaisia sitoumuksia vähentää päästöjä, mutta jokainen maa haluaa itselleen etuoikeuksia ja vastuuvapautuksia. Nationalismi ja itsekkyys tekevät sopuun pääsemisestä vaikeaa, etenkin jos päätöksen täytyy olla yksimielinen. Koska yhden maan vaikutus ilmakehään on rajallinen, mutta sama maa hyötyy kaikkien muiden maiden ilmastotoimista, tekemättömyys vaikuttaa helposti kannattavammalta. Jos kaikki maat eivät ole mukana, niin mallimaissakin tulee protesteja suurista toimista, "kun muut eivät tee mitään". Tämä näkyy myös Suomessa, jossa erityisesti Perussuomalaisten parissa pelätään Suomen talouden kärsivän tiukoista vaatimuksista joita muiden maiden ei tarvitse noudattaa.

Miten ongelma sitten voidaan ratkaista? Kansallisten sitoutumusten sijaan tulisi keskittyä siihen, että kaikki saadaan sopimaan jostain yhteismitallisesti, nimittäin hiilen hinnoittelusta. Kansallinen itsekkyys tulee valjastaa aseeksi ilmastonmuutosta vastaan, kuten David MacKay ja kumppanit kirjoittavat.

Hiilelle tulisi siis sopia globaali minimihinta, jonka kaikki maat ottavat käyttöön. Globaali hinta ei kuitenkaan tarkoita globaalia päästökauppaa, jossa rikkaat (=suuripäästöiset) maat joutuvat siirtämään valtavia rahasummia kehittyville (=vähäpäästöisille) maille päästöoikeuksia ostaessaan. Sen sijaan jokainen maa ottaisi käyttöön kansallisen päästöhinnoittelun, jonka tarkan muodon jokainen maa saa itse valita. Jossain voidaan päätyä CO2-päästöjen verotukseen ja toisaalla ottaa käyttöön päästökauppajärjestelmä. Kerätyt päästömaksut pysyvät ne keränneessä maassa ja voidaan käyttää vapaavalintaisella tavalla. Ne voitaisiin esimerkiksi jakaa suoraan takaisin kansalaisille, kuten tällä hetkellä allekirjoituksia keräävässä EU:n hiiliosinkoaloitteessa ehdotetaan. Hiilimaksut voidaan vaikka kompensoida vähentämällä tuloveroja tai ALV:tä, jolloin valtion kokonaisveroaste ei muutu. Oleellista on, että käytössä on minimihinta hiilidioksidipäästöille ja että hinnalla on vaikutusta ihmisiin päästöjä aiheuttavien tuotteiden ja palveluiden hinnannousuna.

Kun minimihinnasta on sovittu ja huomataan, ettei maailma loppunutkaan, voidaan hintaa vähitellen korottaa. Tämä helpottuu, jos esimerkiksi rikkaiden maiden tarjoaman rahallinen tuki kytketään päästöhinnan suuruuteen. Tällöin myös kehittyvillä mailla on motivaatio toivoa suurempaa päästöhintaa, josta taas vapaamatkustajia pelkäävä suomalainen ilahtuu.

Nyt tämä ajatus tulisi saada myös päättäjien tietoisuuteen. Yksi polku siihen on Saastuttaja maksaa -hanke, joka pyrkii lisäämään tietoisuutta paremmista neuvottelumenetelmistä ja lopulta saamaan aikaan yhteisen hiilihinnoittelun EU:n, Yhdysvaltojen ja Kiinan välille. Jos satut olemaan miljonääri, joka miettii maailman pelastamista, suosittelen rahoittamaan kyseistä projektia.

Demokratiaeurot

Puoluetukia jaettiin tänä vuonna 29,6 miljoonaa euroa vuodessa ja ensi vuonna 35,6 miljoonaa euroa. Rahat jaetaan puolueille niiden saamien kansanedustajapaikkojen suhteessa. Tämä tarkoittaa, että eniten tukea saavat ne, jotka ovat pärjänneet hyvin ja jotka siis lähtökohtaisesti tarvitsevat vähiten tukea. Tukea jaetaan ainoastaan eduskuntapuolueille (ja hieman yli 2% äänistä saaneille ei-eduskuntapuolueille), joten pienpuolueet jotka eniten tukea tarvitsisivat, jäävät kokonaan ilman. Tämä on minusta hyvin omituista ja estää demokratian toteutumista ja järjestelmän uudistumista. Vanhat puolueet pysyvät puoluetuen tarjoaman paremman näkyvyytensä ansiosta vallassa, vaikka kansalaiselle mieluisampi vaihtoehto voisikin löytyä pienpuolueista.

Nykyisen mallin sijaan puoluetuen voisi säätää toimimaan samaan tapaan kuin Andrew Yangin Democracy Dollars -aloitteessa: Jaetaan puoluetuki demokratiaeuroina suoraan kaikille äänestysikäisille kansalaisille, jotka sitten voivat edelleen lähettää rahat haluamalleen puolueelle. Rahaa ei voi käyttää mihinkään muuhun ja vuoden lopussa käyttämättömät rahat palaavat valtiolle.

Järjestelmä voisi pyöriä vaikkapa OmaVeron kaltaisella valtion nettisivulla, jonne kirjaudutaan pankkitunnuksin. Tämä lisää järjestelmän luotettavuutta kansalaisille ja varmistaa, että raha menee vain rekisteröidyille puolueille.

Piraattipuolue on ehdottanut puoluetuen jakamista vaaleissa kerättyjen äänien suhteessa, riippumatta kansanedustajien määrästä. Tämä toimii kuitenkin takautuvasti vasta vaalien jälkeen ja edelleen suosii parhaiten menestyneitä. Monet jättävät äänestämättä pienpuoluetta, koska uskovat äänensä menevän hukkaan niiden pienten kannatusmäärien takia. Demokratiaeurot mahdollistavat kannatuksen osoittamisen ja puolueen näkyvyyden lisäämisen ilman huolta äänen menettämisestä. Vaalipäivänä äänestäjä on edelleen vapaa äänestämään miten haluaa.

 

Ensi vuoden puoluetuen määrä olisi kaikille täysikäisille jaettuna 8 € per henkilö. Summa on pieni, mutta yhteisvoimin sillä saadaan suuri vaikutus, erityisesti pienen budjetin puolueisiin. 5% ihmisistä äänesti edellisissä vaaleissa eduskunnan ulkopuolista puoluetta, joten periaatteessa pienpuolueille kuuluisi 1,78 miljoonaa euroa puoluetukea nykyisen 0 euron sijaan. Kuinka tämä vaikuttaisi pienpuolueiden menestykseen? Uudistetaan politiikkaa reilulla tavalla ja aletaan jakaa demokratiaeuroja!

Hinta hiilelle - Päästökauppa aseena ilmastonmuutosta vastaan

Tämä teksti on julkaistu myös Ilmastoveivi 2019 -blogissa. Jos kannatat ajatusta, että Suomen ja EU:n tulisi rajoittaa hiilidioksidipäästöjä ilmaston lämpenemisen rajoittamiseksi alle 1,5 asteen, niin käy allekirjoittamassa Ilmastoveivin vetoomus. Jos et kannata, niin käy ensin lukemassa IPCC:n ilmastoraportti ja allekirjoita vetoomus sen jälkeen.

Johdanto

Euroopan Unioni on tunnistanut ilmastonmuutoksen vakavaksi ongelmaksi.  Tämän takia on säädetty pitkän ajan tavoite vähentää kasvihuonepäästöjä 80-95% vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Euroopan Unionin päästökauppajärjestelmän (Emissions Trading System, ETS) tarkoituksena on näiden tavoitteiden saavuttaminen mahdollisimman kustannustehokkaasti. Päästökauppa toimii niin sanotulla “cap and trade”-mallilla, jossa osanottajille määrätään yhteinen päästökatto. Päästökatto määrittää, kuinka paljon päästöjä täytyy vähentää. Se myös epäsuorasti kertoo sen missä vähennykset kannattaa tehdä.

Päästökauppajärjestelmän etuna on sen markkinaehtoisuus: poliitikkojen täytyy vain päättää päästövähennystavoitteista, jonka jälkeen markkinat etsivät kaikkein kustannustehokkaimmat vähennystoimenpiteet, joilla tavoite saavutetaan. Päästökattoa lasketaan joka vuosi, jolloin aiempaa kalliimmat päästövähennystoimet tulevat taloudellisesti kannattaviksi. Tavoitteista lipsuminen ei kannata, sillä päästökaton ylittämisestä joutuu maksamaan tuntuvaa sakkoa.

Toimintamekanismi ja historia

Päästökauppajärjestelmän ytimessä ovat päästöoikeudet. Joka vuosi viranomaiset jakavat järjestelmään osallistuville toimijoille päästöoikeuksia. Näistä osa annetaan ilmaiseksi ja osa myydään huutokaupassa. Vuoden lopussa kaikkien toimijoiden täytyy palauttaa viranomaisille yksi päästöoikeus jokaista ilmakehään päästämäänsä hiilidioksiditonniekvivalenttia kohden. Mikäli toimijoilla ei ole riittävästi päästöoikeuksia kattamaan hiilijalanjälkeään, heidän tulee joko vähentää päästöjään tai ostaa ylimääräisiä päästöoikeuksia muilta toimijoilta. Vuoden lopussa jokaisesta puuttuvasta päästöoikeudesta joudutaan maksamaan huomattavasti päästöoikeutta kalliimpaa ylitysmaksua. Energiavirasto ylläpitää mustaa listaa suomalaisista toimijoista, jotka eivät ole toimittaneet vaadittuja päästöoikeuksia. Tällä hetkellä lista on onneksi täysin tyhjä.

Päästöoikeuksien hinta riippuu liikkeellä olevien päästöoikeuksien määrästä ja eri sektorien odotetuista päästöistä. Järjestelmän markkinaehtoisuus näkyy siinä, että yrityksille on kannattavaa tehdä päästövähennystoimia siellä, missä vähennysten hinta on päästöoikeuksien hintaa pienempi. Kun päästöoikeuksien määrä laskee, niiden suhteellinen kysyntä kasvaa ja samalla päästöoikeuksien hinnalle tulee nousupaineita. Kun päästöoikeuksien hinnat kasvavat, yhä kalliimmista päästövähennystoimista tuleee yrityksille taloudellisesti kannattavia ja näin kustannustehokkaita päästövähennyksiä voidaan tehdä vuosi vuodelta enemmän.

Päästökauppajärjestelmä otettiin käyttöön vuonna 2005, jonka jälkeen siihen on tullut merkittäviä muutoksia. Päästökaupan ensimmäinen vaihe (2005-2007) oli pilottivaihe, jossa järjestelmän toimintaa kokeiltiin käytännössä sen jatkokehittelyä varten. Järjestelmän piirissä olivat energiantuotannon ja energiaintensiivisten teollisuuslaitosten  hiilidioksidi- ja PFC-kaasupäästöt. Jokaisen maan tuli laatia omat kansalliset suunnitelmansa päästöoikeuksien jakamiselle. Järjestelmä ei kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla, sillä näiden suunnitelmien mukainen päästöoikeuksien määrä ylitti Kioton sopimuksen mukaisen päästötavoitteen.

Kuva 1. Ilmaiseksi jaetut päästöoikeudet ja EU:n vahvistetut hiilidioksidipäästöt.

Päästökaupan toisessa vaiheessa (2008-2012) kansallisia päästösuunnitelmia pyrittiin yksinkertaistamaan ja yhtenäistämään. Päästökauppajärjestelmän kattavuutta lisättiin tuolloin ottamalla mukaan myös lentoliikenne.  Kansalliset päästötavoitteet aiheuttivat kuitenkin edelleen suuria ongelmia ja kiistoja. Tämän takia päästökaupan nykyisessä eli kolmannessa vaiheessa (2013-2020) otettiin käyttöön koko EU:n yhteinen päästökatto. Päästökaupan piiriin otettiin tuolloin myös typpioksiduuli- ja PFC-päästöt. Päästöoikeuksien määrää alettiin kolmannessa vaiheessa laskea vuosittain, jotta vuoden 2020 päästötavoitteet voitaisiin saavuttaa. Ilmaisten päästöoikeuksien määrää vähennettiin ja pääosa päästöoikeuksista alettiin jakaa huutokaupoilla (Kuva 1). Ilmaisia päästöoikeuksia jaetaan teollisuudenaloille, joilla on suuri vaara hiilivuotoon eli siihen, että tuotanto siirtyy päästökauppajärjestelmän ulkopuolelle maihin joissa hiilipäästöt olisivat suuremmat – käytännössä siis EU:n ulkopuolelle. Huutokauppojen tulot jaetaan jäsenvaltioille, mutta niiden täytyy käyttää niistä vähintään puolet ilmastonmuutoksen vastaisiin toimiin.

EU:n päästökauppajärjestelmä kattaa noin 11 000 voima- ja teollisuuslaitosta 31 maassa (mukana ovat myös EU:n ulkopuoliset maat Norja, Islanti ja Liechtenstein) sekä lentoliikenteen järjestelmään osallistuvien maiden välillä. Päästökaupan piirissä on noin puolet Euroopan Unionin kasvihuonekaasupäästöistä. Kolmannessa vaiheessa liikkeelle laskettavien päästöoikeuksien määrää on laskettu vuosittain 1,74% vuoden 2013 tasosta. Tänä aikana Suomen hiilidioksidipäästöt ovat laskeneet 21%.

Päästökauppajärjestelmän tuleva, neljäs vaihe kattaa vuodet 2021–2030. Sen tarkoituksena on laskea EU:n päästöt vuoden 2030 tavoitteen tasolle, jolloin päästökaton laskeminen kiihtyy 2,2 prosenttiin vuodessa. Vuoden 2019 alussa on myös tullut voimaan uudistus markkinavakausmekanismista, joka siirtää ylimääräisiä päästöoikeuksia reserviin , jolloin markkinoilla olevien päästöoikeuksien määrä laskee ja hinnalle tulee nousupaineita.

Ongelmia

Päästökaupan toimintahistoria ei ole ole ollut ongelmaton. Sen merkittävin ongelma on ollut päästöoikeuksien liiallinen tarjonta, kun päästökatosta päätettäessä EU:n kasvihuonepäästöt yliarvioitiin. Talouskriisi vähensi päästöjä odotettua enemmän, jolloin päästöoikeuksen ylitarjonta on pitänyt niiden hinnan alhaisena eikä yritysten ole kannattanut panostaa päästöjen vähentämiseen.

Kuva 2. Päästöoikeuksien hintahistoria, €/t.

Päästöoikeuksien hinnat romahtivat  finanssikriisin jälkeen (Kuva 2), ja suurimman osan kolmannesta vaiheesta ne ovat mataneet noin 5 €/t hintatasossa. Hinta on siis ollut todella alhainen, erityisesti kun tutkimusten valossa hiilidioksidipäästöjen yhteiskunnallinen kustannus on 35 – 200 €/t. Vuoden 2018 aikana hintakehitys on kuitenkin kääntynyt nousujohteiseksi, jolloin hinta alkanee vihdoin ohjata todellisia päästötoimia. Syynä nousuun ovat sekä EU:n kasvanut teollinen toiminta että uuden markkinavakausmekanismin vaikutus päästöoikeuksien tarjontaan. Muutoksesta huolimatta päästökauppa kattaa yhä vain puolet EU:n päästöistä, joten sen kattavuutta voitaisiin edelleen merkittävästi kasvattaa. Esimerkiksi yksityisautoilu tai kiinteistökohtaiset lämmitysjärjestelmät eivät ole mukana päästökaupassa, vaikka autot aiheuttavat 12% EU:n päästöistä ja kotitalouksien energiasta 79% kuluu lämmitykseen.

Yksi paljon kiistelty epäkohta päästökauppajärjestelmässä on oletus bioenergian päästöttömyydestä . Biomassan polttamisesta vapautuu hiilidioksidia täsmälleen samalla tavalla kuin fossiilisten polttoaineiden polttamisesta, mutta biomassan kohdalla päästöjen oletetaan sitoutuvan takaisin uuden biomassan kasvuun. Tällainen hiilensidonta voi kuitenkin olla hyvin hidasta, ja päästölaskelmiin vaikuttaa ajanjakson pituus, jolla hiilensidonnan oletetaan tapahtuvan.

Toinen nykyjärjestelmän ongelma on, että siirtyminen näennäisen päästöttömään bioenergiaan vapauttaa päästöoikeuksia muiden käyttöön. Yhden hiilivoimalan korvaaminen puunpolttolaitoksella tarjoaa siis toiselle hiilivoimalle mahdollisuuden jatkaa hiilen polttamista eivätkä päästöt todellisuudessa laske, vaan itse asiassa kasvavat. Bioenergiaa tulisi mieluummin hyödyntää päästökaupan ulkopuolella, esimerkiksi raskaan liikenteen polttoaineiden korvaamisessa.

Päästökaupasta erilliset kansalliset päätökset ja tukiohjelmat voivat myös sotkea päästökaupan toimintaa. Esimerkiksi hiilen käyttökielto yhdessä maassa ei vähennä liikkeellä olevia päästöoikeuksia, jolloin polttaminen saattaa vain siirtyä toiseen maahan. Jos hiilikiellosta päättäneessä maassa on käytössä esimerkiksi energiatehokasta sähkön ja lämmön yhteistuotantoa, joka korvataan pelkällä sähköntuotannolla, nettopäästöt voivat jopa kasvaa. Vastaavasti jonkin tietyn päästöttömän tuotantolajin tukeminen kansallisella tasolla voi tulla hyvin kalliiksi ja pienentää lopullisten päästövähennyksien määrää rajallisten resurssien puitteissa. Kansallisten ohjelmien hyöty saattaa myös valua naapurimaihin, kun esimerkiksi valtion tukemaa tuulisähköä myydään rajojen yli markkinahintaisesti. Päästöoikeuksien hinnan korottaminen taas jakaa taakan kaikille maille ja motivoi tekemään päästövähennystoimia kustannustehokkaasti. Se myös tarjoaa yrityksille ennustettavan toimintaympäristön, jonka puitteissa voi suunnitella pitkäaikaisia investointeja. Jopa yksityisihmiset voivat ottaa osaa päästökauppajärjestelmään ostamalla ja mitätöimällä päästöoikeuksia sopivan välittäjän kautta. Näin henkilökohtaisia päästöjään kompensoimalla voi vähentää päästöoikeuksien tarjontaa markkinoilla.

Yhteenveto

Euroopan Unionin päästökauppajärjestelmä on maailman suurin markkinaehtoinen päästövähennysprojekti. Siinä on ollut ja on yhä ongelmia, mutta järjestelmää on alunperinkin lähdetty kehittämään yritys ja erehdys -menetelmällä ja sen toimivuutta on jatkuvasti saatu paremmaksi  mm. päästötavoitteita ja päästöoikeuksien jakoperiaatteita muuttamalla. EU:n ja Suomen päättäjien tulisi ajaa päästökaupan yhä voimakkaampaa hyödyntämistä kansallisten ohjelmien sijaan. Käytössämme on hyvä järjestelmä, joten ei ole syytä tehdä tarpeetonta rinnakkaistyötä, vaan annetaan päästökaupan toimia. Järjestelmää tulee kuitenkin yhä kehittää mm. ottamalla biomassan päästöt uuteen käsittelyyn. Lisäksi päästökauppajärjestelmää tulisi laajentaa kattamaan yhä suurempi osa EU:n päästöistä, jotta markkinaehtoisia päästövähennyksiä voidaan hyödyntää entistä enemmän.

Lähteet

Energiaviraston päästökauppaopas
Euroopan komission päästökauppasivusto
Euroopan komission tietopaketti päästökaupasta
Euroopan komission päästökaupan käsikirja
Päästökaupan tietojen katselu
Päästökaupan hintaseuranta